Whitbyn kartanon kummitustarina

Kartanossa asusti kauan sitten seudun rikkain suku. Perheen tytär olisi pian täysi-ikäinen ja perinteitä vaalien hänelle piti löytää sopiva puoliso. Isä ehdotteli monia rikkaita miehiä, nuoria ja vanhoja. Tyttö kuitenkin kieltäytyi jokaisesta ehdotuksesta ja isä alkoi pian kypsyä tytön itsepäisyyteen. "Miten tilalle sitten käyn kun kuolen? Naiset eivät pysty hoitamaan tälläistä taakkaa! Koeta jo ymmärtää, että sinä tarvitset miehen joka palkaa kartanoon työntekijät, halusitpa tai et!", isä raivosi tyttärelleen. Elisabeth-tytär ei kuitenkaan välittänyt isästään vaan jatkoi samaa ei-linjaa sulhasmetsästyksessä.
Sinä iltana Elisabeth oli maalailemassa omassa huoneessaan yläkerrassa, kun kartanon hovimestari riensi tytön huoneeseen. "Elisabeth-neiti..." hän huohotti ja jatkoi pian: "teidän isänne pyysi teitä tulemaan saliin. Hän on löytänyt teille aviopuolison". Ei taas, kuinka monta kertaa minun pitää kieltäytyä! Tahdon naimisiin sitten kun on sen aika! Sitä paitsi onhan minulla jo Charles... Elisabeth ajatteli, mutta lähti kuitenkin kohti salia.
Hänen isänsä istui tapansa mukaan pitkän päydän päässä ja hänen vieressään istui monin ansiomerkein koristeltu mies. He joivat teetä ja keskustelivat ranskaksi. Elisabeth käveli rivakasti isänsä luo ja aukaisi suunsa sanoakseen suorat sanat isäpapalle, mutta tuo vieras mies ehti ensi. "Bonsoir, mademoiselle. Je m'apelle Thomas Descoteaux. Enchanté", hän sanoi, kumarsi syvään ja suuteli samalla Elisabethin kättä. Hetken ajan tyttö tunsi pienen ihastumisen tunteen, mutta se meni pian ohi. Olihan mies sentään komein koskaan näkemänsä kosija, mutta jotekin tuosta miehestä huokui kylmyys ja armottomuus. "Enchantée", Elisabeth vastasi ja niiasi. "Olen ollut kapteeni Descoteauxiin yhteydessä kirjeitse jo jonkin aikaa ja itse asiassa sovimme äsken hääpäivänne... Olen viimeistä hiustani myöten täynnä sinun vikurointiasi", Elisabethin isä pukahti. Meni hetken, ennen kuin Elisabeth tajusi isänsä sanat. Järkytykseltään hän ei pystynyt sanomaan mitään vaan lähti suoraa päätä talliin. Charles soitteli tapansa mukaan ylsillä huuliharppuaan. Elisabeth kiipesi nopeasti tikkaita pitkin ylös ja kiepsahti itkien tallimestarin kaulaan. Charles ei kysynyt mitään, hän saatti jo arvata miksi tyttö oli surullinen. Hänen pitäisi keksiä pikaisesti jotain, sillä tunnetusi kartanonherra olisi nopea päätöksissään ja häitä tanssittaisiin jo seuraavana viikonloppuna.
Viikko meni nopeasti ja kartanon puutarha oli pian koristeltu häitä varten. Elisabeth oli surusta sairas, hän ei ollut puhunut koko viikkona mitään, tuskin syönytkään. Charles oli miettinyt päänsä lähes puhki, mutta ei ollut keksinyt ainuttakaan ideaa, miten voisi pelastaa rakkaansa. Eikä Elisabethin puheillekaan ollut mitenkään mahdollista päästä, sillä kapteeni vartioi tytön jokaista liikettä.

Lauantai aamu valkeni kauniissa sumussa, mutta Charles oli hermostunut. Häät olisivat päivällä, mutta hän ei ole vieläkään keksinyt mitään! Hän haki hevoset sisään ja lakaisi tallin. Pakko kai vain inspiroida, kun aika on siihen hyvä... Kirkkoonkaan en pääse joten sitten illallisen aikaan täytyy keksiä jotain. Toivottavasti väki vain on niin juovuksissa, ettei huomaa morsiammen kadonneen.
Viskipullon ja parin rommilasillisen jälkeen Charles oli valmis. Puutarhasta kuului iloista musiikkia, joka oli merkki illallisen alkamisesta. Hän marssi päättäväisesti illan hämärään ja lähti juoksemaan nummille, josta pääsisi puutarhan taakse. Päästyään nummille hänellä välähti: Mitä jos hakisin itselleni Bethin ruunan? Se oli luotettava ja nopea, joten sillä pääsisi nopeasti karkuun, eikä kukaan uskaltaisi tulla tielle! Mikä idea! Hän lähti juoksemaan kohti talleja, harjasi ruunan pikaisesti ja rymäytti varusteet sen päälle. Charles nousi jo käytävällä selkään ja laukkasi nummille.
Heikko kynttilänvalo kajasti jo pitkälle metsään. Adrenaliinin ja alkoholin vaikuituksen alaisena Charles lähi ravaamaan kohti juhlapaikkaa. Ihmiset kääntyivät katsomaan hämmästyneinä paikalle saapunutta kuokkavierasta. "BETH, BETH, TULE! HYPPÄÄ SATULAAN!" hän karjui. Vieraat hälisivät hämmentyneinä ja orkesteri lopetti soiton. Elisabeth hyppäsi nopesti ylös pöytänsä äärestä ja juoksi leveä hymy kasvoillaan kohti Charlesia ja hyppäsi yhdellä sulavalla liikkeellä ruunan selkään. Mies kannusti hevosen raviin ja niin he poistuivat alkavan sekasorron kynsistä.
Kapteeni ei ollut mielissään. Hän kirjaimellisesti kiehui raivosta. Miten he kehtasivat!? Hirsipuuhun molemmat saastat joutavat, heti paikalla! Hän kiikaroi hetken ja huomasi syrjemmällä olevan lapion. Kapteeni ryntäsi ottamaan lapion ja repäisi sotilaansa aseen tämän vyötäiltä. Niin hän ryntäsi karjuen parin perään.
Loppu on historiaa. Kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä tapahtui, mutta n. neljänkymmenenviiden minuutin päästä Elisabethin ja Charlesin tempauksen jälkeen metsästä kantautui laukaus ja kiljumista. Sanottiin, että kapteeni oli ampunut Charlesin hevosen selkään ja kumauttanut Elisabethin tajuttomaksi. Hän oli ryhtynyt kaivamaan kuoppaa Charlesille, mutta suutuspäissään laajentanut hautaa. Urakan jälkeen hän oli haudannut myös Elisabethin, elävänä. Järkyttynet vieraat kuvasivat sekavaa kapteenia näin: "Hautasin sen saastan ja rakkaani. Jos minä en muka joidenkin mielestä ansaitse Elisabethia, ei sitten kukaan muukaan tässä maailmassa!" Sen sanottuaan hän ampui itsensä.

Elisabethin haamun on kerrottu joskus vaeltamassa kartanon mailla surien kuollutta rakastaan.